Uljua
Uljuan tekojärvi rakennettiin 1960-luvun loppupuoliskolla ja vesi siihen laskettiin vuonna 1970. Alueen tulvatilanne parani, saatiin työtä ja sähköä, mutta myös haittoja. Tekojärven rakentaminen muutti jokivarren luontoa ja paikallisten ihmisten elämää lopullisesti. Liki 30 taloa jäi veden alle.
Vuosikymmenien saatossa Uljua on muuttunut lähes luonnonjärven kaltaiseksi, kalaisaksi järveksi, joka sopii monipuoliseen virkistyskäyttöön. Alkuvuosina Uljua oli erityisen kuuluisa vahvasta madekannastaan; madetta käytiin pilkkimässä Savosta asti.
Uljuan rakentaminen oli aikanaan yksi Pohjois-Suomen suurimmista maansiirto- ja vesirakennushankkeista. Altaan rakennustyöt olivat 1960-luvun Suomessa massiivinen ponnistus. Uljuan pinta-ala on noin 28 neliökilometriä, pituus noin 14 kilometriä ja leveys leveimmillään liki 5 kilometriä. Allas pystyy varastoimaan tulvahuipun aikana jopa 150 miljoonaa kuutiometriä vettä. Tasaisen maaston takia vesimassat jouduttiin saartamaan rakentamalla kilometrikaupalla massiivisia maapatoja.
Tulvasuojelun hyötyalaksi arvioitiin noin 3000 ha. Kannattavuus tuli kuitenkin voimalaitoksesta. Ennalta arvioitu hyöty oli maataloudelle noin 2 milj. markkaa ja vesivoimantuotannolle 12 milj. markkaa.
Uljuan alue on ollut kautta vuosisatojen tulvaherkkää aluetta. Uljua-sana tuleekin saamelaisperäisestä sanasta ulli, joka tarkoittaa tulvavettä.
Jo 1600-luvulla Niilessaaren kautta kuljettiin Savosta Ouluun. Viralliseksi Savontieksi tie rakennettiin 1770-luvulla. Wuornaan rakennettiin silta Siikajoen yli vuonna 1779, mutta jo seuraavana keväänä tulva tuhosi sen suurimmaksi osaksi. Sillasta muodostuikin varsinainen Savontien murheenkryyni, sillä kerran tai pari vuosikymmenessä voimalla ja ryminällä vapautuvat kevätjäät särkivät rakenteita. Siltaa piti korjata usein. Lujemmaksi se tehtiin Venäjän vallan aikana ilmeisesti 1800-luvun lopulla ja sen perusarkkujen päälle rakennettiin nykyinen silta vuonna 1936.
Yksi veden alle jääneistä taloista on Mäntymäki. Se sijaitsi Niilessaaren korkeimmalla kohdalla, joka näkyy vielä matalan veden aikaan luotona järvellä. Mäntymäen pitkäaikainen isäntä oli Ilmari Koskela. Hän raivasi peltoalan liki 10-kertaiseksi, savesi peltoja ja aloitti apulannan käytön jo varhain. Pelloille pääsi myöhään, sillä tulva oli jokakeväinen kiusa. Mäntymäellä tehtiin AIV-rehua ensimmäisenä Pulkkilassa. Mäntymäkeen ostettiin Pulkkilan kolmas traktori ja 1950-luvulla Pulkkilan ensimmäinen polttomoottorikäyttöinen lypsykone. Mäntymäen isäntä tunnettiin myös karjanjalostuksestaan. Jo ennen sotia hän haki uusia rotuja Etelä-Pohjanmaalta. Ruokinnan reiluutta ihmeteltiin naapurikylilläkin, sillä Ilmari levitti jauhoja säkistä, ei pienellä kipolla, kuten monessa paikassa.
Altaan tullessa Ilmari oli noin 70-vuotias. Hän vastusti altaan tuloa voimakkaasti. Hän ei voinut ymmärtää, että joku voi tulla ja tuhota vuosikymmenien työn. Ilmari taisteli Mäntymäen säilyttämisen puolesta järven vesittämiseen asti ja totesi lehtijutussa noin kuukautta ennen pakollista evakkoa: ”Olen viimeinen mohikaani, ja minua ei viedä kotoani minnekään.”
Mäntymäen sauna ja tuulimylly olivat monen veneilijän käyntikohteena vielä useana vuonna järven vesittämisen jälkeen.
