1700-luvulla Pulkkilan seudulla, kuten monin paikoin Itä- ja Keski-Suomessa, kaskiviljely oli keskeinen elinkeino ja tapa raivata metsää viljelysmaaksi. Kaskeaminen oli työläs, monivaiheinen prosessi, joka vaati yhteisön voimaa ja tarkkaa luonnon kiertokulun tuntemusta. Se takasi kuitenkin hyvät sadot karuunkin maahan.
Tyypillisesti kaski raivattiin lehti- tai sekametsään. Ensimmäisenä vuonna puut kaadettiin ja jätettiin kuivumaan. Seuraavana kesänä, sopivien tuulten aikaan, kaski poltettiin. Tuhka lannoitti maan tehokkaasti, ja siihen kylvettiin vilja, yleisimmin kaskiruis. Rukiin lisäksi kaskessa saatettiin viljellä naurista, ohraa tai pellavaa. Muutaman vuoden viljelyn jälkeen maa jätettiin lepäämään ja muuttui vähitellen niityksi tai laidunmaaksi, ja uusi alue otettiin kaskettavaksi. Tämä kiertokulku muokkasi maisemaa ja oli elämän perusta silloisille pulkkilalaisille.
1. Mikä oli yleisin viljelykasvi 1700-luvun kaskimailla?
2. Mihin tuhkan ravinteikkuus kaskiviljelyssä perustui?
3. Kuinka kauan kaadettujen puiden annettiin yleensä kuivua ennen polttamista?
4. Mitä kasketusta alueesta tyypillisesti tuli viljelyvaiheen jälkeen?
5. Mikä oli kaskenpolton tärkein tavoite viljelyn kannalta?
6. Rukiin ohella kaskessa viljeltiin usein...